Yhä edelleen on havaittavissa genetiikan parissa epäilevää suhtautumista perimän osallisuudesta persoonallisuuden ja tunteiden kokemisessa. Tämän skeptisyyden koen itse hyvin hämmentäväksi lukuisten alan tieteellisten julkaisujen valossa. Ja tutkimuksia löytyy tosiaan runsaasti. Syy, miksi tunteiden säätelyn genetiikkaa on tutkittu itse asiassa kohtalaisen paljonkin, on niiden yhteys neurogeneratiivisten ja psykiatristen sairauksien genetiikkaan. Erilaiset tunteiden ilmaisut ja käsitteleminen ovat persoonallisuuden piirteitä, mutta tunteiden syvyyden, ailahtelevuuden ja impulsiivisuuden ylikorostuminen ja tunne-elämän epävakaus leimaa useita mielenterveyshäiriötä.
Alla niin psykologian kuin genetiikan kantiltakin kevyt katsaus tunteisiin yksityiskohtiin liikaa pureutumatta, mutta toivottavasti tarjoten kuitenkin ajatuksia herättävän yleiskatsauksen tunnefaktoihin. Mennään siis järki, ei tunne, edellä.
Mikä on tunne?
Monesti voi tuntua, ettei tunteilleen mahda mitään. Ne ovat primitiivireaktioita, jotka tulevat suoraan selkärangasta tai ainakin jostain sellaisesta aivojen sopukasta, joka on täysin ohittanut järkiosaston. Tämä on osittain totta, mutta siinä on mukana paljon muutakin. Jokin tunne muodostuu ensiksi automaattisesta tunnereaktiosta, jonka jälkeen pienellä viiveellä tunnekokemus tiedostetaan. Tunteen tiedostaminen tapahtuu, kun tunne saavuttaa aivokuoren ja aivojen etuosan, minkä seurauksena kyetään etsimään ratkaisu- ja toimintamalleja tunteen käsittelyyn. Tunteiden säätely ja käsittely vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiimme, sillä tunteet ovat olennaisessa osassa pystyäksemme ymmärtämään toisia ja tullaksemme ymmärretyiksi. Tunteet vaikuttavat oikeastaan kaikkeen toimintamme ja päätöksentekoihin.
Tunteet, kuten empatia, pelko ja viha, ovat hyödyllisiä lajin selviämisen kannalta. Ihmisen perusemootioihin kuuluvat lisäksi onnellisuus, suru, inho ja yllättyneisyys. Sosiaalisiin suhteisiin liittyy vielä monia monimutkaisempia tunteita, kuten rakkaus, ylpeys ja kateus. Tunne näkyy ihmisen ilmeissä ja kehokielessä, vaikka niiden näyttämisestä ei ole varsinaisesti tehnyt tiedostettua päätöstä. Tunteilla on vahvoja tahdosta riippumattomia fyysisiä reaktioita: Rakastumisen aiheuttamat sydämen pamppailut, jännityksen aiheuttama käsien hikoilu, pitkittyneen negatiivisen tunteen, kuten stressin, aiheuttamat verenkiertohäiriöt. Nyky-yhteiskunnassa kasvokkain tapahtuva vuorovaikutuksen väheneminen on heikentänyt tunteiden ilmaisemista. Mutta tätäkin on pyritty teknologian keinoin korvaamaan käyttämällä hymiöitä tunteiden ilmaisuun 😊.
Tunteiden säätely ja käsittely kehittyy vaiheittain lapsen aivojen kehittyessä. Sekin on taito, joka oppimisen herkkyyskaudella kehittyy oikeilla ärsykkeillä huimasti. Siinä on yksilöllisiä eroja, kuinka voimakkaasti yksilö lähtökohtaisesti kokee eri tunteita (emotionaalisuus) ja miten tunnetaidot kehittyvät. Tässä paljastuukin geneettisten tekijöiden rooli.
Emotionaalisuus edustaa tunteiden vaihtelua: se vaihtelee yksilöiden välillä ja vaihtelee myös yksilöllä itsellään kontekstista ja elämänhistoriasta riippuen. Aivoissa on järjestelmiä, jotka rekrytoidaan käsittelemään ärsykkeitä, jotka laukaisevat tunteita ja säätelevät emotionaalisia tuloksia. Yksilöiden väliset erot näissä järjestelmissä, johtavat eroihin emotionaalisuudessa. Emotionaalisuuden on todettu olevan 40–60 % perinnöllistä ja täten saman verran ympäristötekijöistä johtuvaa. Esimerkiksi ympäristötekijänä stressi toimii merkittävänä säätelijänä geenien vaikutuksille tunteisiin.
Miten geneettinen vaihtelu vaikuttaa emotionaalisuuteen?
Kuten tuli jo alussa mainittua, tunteiden genetiikkaa on tutkittu runsaasti sen yhteyksien vuoksi eri psykiatrisiin sairauksiin. Emotionaalisuus on oleellinen tekijä esimerkiksi mieliala- ja ahdistuneisuushäiriössä, minkä vuoksi sen tutkiminen on auttanut neurogeneratiivisten sairauksien tautimekanismien selvittämisessä sekä kohdistettujen hoitojen kehittämisessä.
Dopamiini ja serotoniini ovat tärkeimpiä aivoissa muodostuvia välittäjäaineita, joita tarvitaan tunteiden laukaisussa ja jotka vaikuttavat täten myös persoonallisuuteen. Ei siis olekaan yllättävää, että samalla dopamiinin ja serotoniinin tuotantoon vaikuttaviin reitteihin pyritään vaikuttamaan eri mielialalääkkeillä hyödyntäen eri mekanismeja kuhunkin taudinkuvaan sopivalla tavalla. Myös testosteroni ja estrogeeni ovat tärkeitä persoonallisuuteen vaikuttavia hormoneja, joihin en tällä kertaa puutu niiden mainitsemista enempää.
Dopamiini tunnetaan piristävänä mielihyvähormonina, joka on myös erilaisten riippuvuuksien taustatekijänä. Dopamiini saa ottamaan riskejä, haluamaan lisää, rakastumaan intohimoisesti ja toimii motivoijana. Sitä vapautuu nimenomaan silloin, kun herää ajatus jostain miellyttävästä ja palkitsevasta. Serotoniini on puolestaan mielialaa kohottava hellyyshormoni, joka huolehtii pitkäaikaisen suhteen ylläpidosta ja säätelee sekä seksi- että ruokahalua. Yhdessä dopamiini ja serotoniini vaikuttavat aggressiiviisuuden ja hyperaktiivisuuden hallintaan.
COMT geenin variaatiot vaikuttavat dopamiinin saatavuuteen aivoissa, sillä sen koodaaman proteiinin tehtävänä on hajottaa dopamiinia parin muun välittäjäaineen lisäksi. Geenin tunnetuin variaatio onkin liitetty mm. kognitiivisiin toimintoihin, stressinsietokykyyn, riippuvuuksiin, ahdistuneisuuteen ja emotionaalisuuteen. Lisäksi dopamiinireseptoria koodaavan DRD2 geenin eniten tutkittu variaatio sekä dopamiininkuljettajaa koodaavan SLC6A3 geenin variaatioita on liitetty lukuisiin ominaisuuksiin ja sairauksiin, kuten persoonallisuuteen, mielenterveyshäiriöihin ja riippuvuuksiin. DRD2-reseptori on myös useiden psyykenlääkkeiden vaikutuksien kohde. Tässä mainittuna vain muutama eniten tutkittu esimerkki geenimuunnosten vaikutuksista persoonallisuuteen, emotionaalisuuteen ja psykiatrisiin sairauksiin. Näitä geenejä ja niiden variantteja on lukuisia muitakin. Niin, että mitkä olivatkaan perusteet, ettei geeneillä ja perimällä olisi vaikutusta emotionaalisuuteemme?
Mielenkiintoisen lisän tähän tuo epigenetiikan merkitys, joka ikäänkuin yhdistää ympäristötekijöiden ja genetiikan vaikutuksen tähän kaikkeen. Epigenetiikalla tarkoitetaan toisaalta periytyviä muutoksia geenien toiminnassa ilman, että DNA:n emäsjärjestys on muuttunut tai toisaalta käyttäytymisen ja ympäristön tapaa vaikuttaa geenien toimintaan muuttamatta DNA:n emäsjärjestystä.
Varhaisessa elämänvaiheessa koetut traumat muokkaavat tunteiden säätelyä. Tässä merkittävässä osassa on todettu olevan epigenetiikka, sillä sekä lapsuuden traumojen että pitkäaikaisen stressin on todettu vaikuttavan metylaatiotasoihin, jotka säätelevät geenien toimintaa. Näin ympäristötekijöiden vaikutus geenien toimintaan on oikeastaan samankaltainen kuin perimänkin vaikutus. Mekanismit poikkeavat vähän toisistaan, mutta lopputulema näkyy samoin tavoin, kuten esimerkiksi aivojen dopamiinireitin toiminnan muutoksissa.
Kaiken kaikkiaan, vaikka meillä on geeneihin kirjoitettuna useita aivotoimintaan ja tunnekäyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä, ympäristöstä saamamme kokemukset ja ärsykkeet muokkaavat syntymästämme asti emotionaalisuuden kehittymistä ja persoonallisuutta puuttumalla mm. epigenetiikan keinoin geenien ilmenemiseen.
Menikö tunteisiin? 😉 Tunteiden säätelystä on olemassa muuten Oscar-palkittu koko perheen animaatiokin. Tunteiden säätelyn kuvitteleminen aivojen ohjauspaneelista käsin Ilon, Surun, Kiukun, Inhon ja Pelon toimesta, voi olla helpompi insinöörimäinen lähestymistapa tunteiden käsittelyyn. Suosittelen siis katsomaan Mielen sopukoissa -elokuvan. Asioiden tarkastelu eri kanteilta on usein hyödyksi ja ainakin ajattelua avartavaa. Tunteet paljastuivatkin psykologiselta kantilta yllättävän moniulotteiseksi aihepiiriksi sisältäen paljon huomionarvoisia seikkoja (emotionaalinen kypsyys, tunteiden säätelystrategiat, yms.), joita psykologiaan perehtymättä päädyin ohittamaan kokonaan tai käsittelemään vain osittain tai ympäripyöreästi riittävän tietopohjan saamiseksi geneettisen tiedon taustalle. Aiheena tämä on kuitenkin mielenkiintoinen, omia ajatuksia ja tunteita herättävä.